Auttaako auttaminen?

Lueskelin viimeisintä Postimeestä (23.12.2009), jossa pääkirjoitus sekä pidempi artikkeli Haiban lastenkodista käsittelivät hyväntekeväisyyslahjoituksia, ihmisten tahdon tehdä hyvää ja avuntarvitsiojoiden tarpeiden kohtaamista.

Haiban lastenkodin johtaja arveli, että lastenkodissa ei ole enää huutavaa pulaa perusasioista, kuluneet vaatteet ja lelut eivät tunnu taivaan lahjalta. Tämän vuoksi keräyskuormat voivat olla ennemminkin rasite kuin apu. Ihmiset haluavat auttaa, mutta ennen auttamista pitäisi selvittää, millaista apua tarvitaan.

Myös meidän lastenkotimme johtaja kertoi, että heillä on varastossa 5 tonnia vaatteita. Osa on niin huonokuntoisia, että niitä ei edes voisi käyttää. Lapset eivät myöskään halua pukeutua niihin, vaan hankkivat mieluummin torilta halvan mutta muodikkaan vaatteen. Kun lastenkodissa on vaateraha 2000 kr/lapsi/vuosi (128 eur), sillä ei todella hankita mitään "luksusta".

Meidän keräyksemme tuotti myös jonkin verran vaatteita, vaikka pääpainotus oli talvi- ja urheilujalkineissa. Kaikki hyväkuntoiset vaatteet toimitimme eteenpäin lastenkotiin. Koska käytän itsekin käytettyjä vaatteita, pidän asiaa täysin luonnollisena. Mutta asiat eivät ole mustavalkoisia, yksi käytetty vaate ei ole yhtä hyvä kuin mikä tahansa toinen. Enkä odottaisi kenenkään tuntevan erityistä kiitollisuutta, kun hän saa käytettyjä vaatteita.

Tässä tullaan taas peruskysymysten äärelle: hyväntekeväisyys onnistuu, kun se on yksilöityä, yksilöltä yksilölle. Ja hyvää on tehty, jos pystytään muuttamaan yhdenkin nuoren elämää niin, että hän ei ole valmiiksi katkera ja tunne, että maailma on hänelle jotakin velkaa. Varmasti virolaisissa lastenkodeissa on paljon puutetta, mutta kaikkein suurin puute lastenkotilapsella on kuitenkin se, että hänellä ei ole omia vanhempia.

Kuinka siis parhaiten auttaa?